maanantai 24. maaliskuuta 2014

Millaisen itärajan Suomi haluaa?

Ukrainan kriisi on nostanut esille Suomen ulkopoliittisen liikkumavaran pienenemisen. EU-jäsenyyden myötä Suomi on menettänyt valtiollisen itsenäisyyden ja puolueettomuusaseman. Olemme sidottuja unionin rakenteilla olevaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Suomen nykyjohdon mukaan EU:n yhtenäisyys on Suomen kansallisen edun mukaista. EU-Suomi tukee EU:n päätöksiä, myös Venäjää vastaan suunnattuja talouspakotteita, joissa suurin menettäjä olisi Suomi itse.

Ukrainan kriisin aikainen keskustelu on paljastanut hyvin ikävän näkymän suhteessamme Venäjään. Näyttää siltä, että monet vaikutusvaltaisissakin asemissa olevat eivät edes halua ymmärtää Venäjää. Kyky ymmärtää on toinen asia, mutta kun puuttuu halukin ymmärtää, se on vakavaa.

Yksi ymmärtämisen arvoinen asia on se, että Neuvostoliiton kaatumisesta on vain vähän yli 20 vuotta. Neuvostodiktatuurin edeltäjä oli tsaarien Venäjä. Hieman ymmärrystä pitäisi osoittaa sille, mitä moisen historian omaavalta valtiolta voi odottaa 20 vuodessa. Kuka sitä paitsi olisi 1980-luvulla voinut uskoa, että nyt Venäjä on vaurastunut ja avautunut maa, jossa pidetään lähes normaaleja vaaleja ja voidaan järjestää suuria mielenosoituksia?

Venäjästä löytyy paljon kritiikin aihetta. On kuitenkin syytä katsoa ensin peiliin. Miten on Suomen rakenteellisen korruption laita? Ollaanko Suomessa yhtä kärkkäitä tuomitsemaan muiden suurvaltojen – usein avoimen väkivaltaiset – toimet omien etujen ajamisessa?

Suomessa on syytä muistaa, että Venäjä on suurvalta. Ja suurvallat käyttäytyvät usein toisin kuin pienemmät – koska pystyvät siihen. Sitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta on typerää kaivaa verta nenästään. Edelleen Suomen olisi parempi toimia maailmalla lääkärinä kuin tuomarina. Lääkärin rooli vaatii kuitenkin itsenäisyyttä ja puolueettomuutta.

Suomen puolueettomuuspolitiikka – Paasikiven-Kekkosen –linja – luotiin pakon edessä. Ei ollut enää juuri muita mahdollisuuksia selvitä. Tuo puolueettomuuspolitiikka toimi vaikeissa kylmän sodan oloissa hyvin. Jopa niin hyvin, että nyt suomalaista puolueettomuutta tarjotaan USA:sta asti malliksi Ukrainalle. EU-Suomessa kauhistellaan ja vakuutetaan, että ”Ei me nyt sentään puolueettomia enää olla - herran jestas sentään”.

Vaan pitäisi olla. Se mikä toimi Neuvostoliiton kanssa pakon edessä ja piti Suomen suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella, voi tulevaisuudessa toimia samoin ihan vapaaehtoiselta pohjalta. Sveitsin esimerkki todistaa, että puolueettomuuspolitiikka toimii historian myrskyissäkin. Ja kun taas kerran vedotaan Suomen Talvisotaan ja sitä edeltäneen puolueettomuuden toimimattomuuteen, pitää muistaa, että puolueettomuuspolitiikkaan pitää olla luottamus sekä itsellä että muilla. Ja lisäksi on oltava kyky osoittaa, että oman maan aluetta puolustetaan tarvittaessa aseellisestikin kaikkia tunkeutujia vastaan. Neuvostoaikana puhkikulutettu luottamus-sana on yhä käyttökelpoinen.

Suomi voi pitkälti itse päättää millaisen itärajan haluaa. Jos sinne halutaan kahden suurvallan aseet vastakkain, se järjestyy kyllä. Sekö olisi hyvä?

Kukaan ei ole niin sokea kuin se, joka ei halua nähdä. Joillekin voi olla vaikeaa nähdä, että Suomen itsenäisyys ja puolueettomuus ovat sekä Suomen että Venäjän etujen mukaisia. Niin kuitenkin on. Kannattaa katsoa karttaa. Venäjälle on eduksi sellainen Suomi, josta ei tarvitse kantaa huolta. Kun ymmärrämme asemamme oikein, voimme jopa nauttia siitä.

Ei kommentteja: