maanantai 15. helmikuuta 2010

Talousjärjestelmämme pitää uusia

Meneillään oleva talouskriisi on myös talousjärjestelmän kriisi. Siitä, missä vaiheessa kriisiä ollaan, esitetään hyvin erilaisia arvioita. Kokonaisuus on tuskin minkään tahon hallinnassa. Tämä antaa aihetta kysyä taloustieteen realismin ja tieteellisyyden perään.

Kenelläkään tuskin on oikeita vastauksia kaikkiin taloutta ja talousjärjestelmää koskeviin kysymyksiin. Oikeita kysymyksiä sen sijaan voidaan ja pitää vaatia.

Monet itsestäänselvyyksinä pidettävät nykymallisen talouden oletukset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Se, mikä ei kestä kritiikkiä, tuskin kestää myöskään todellisuuden painetta.

On harhaanjohtavaa ja sen vuoksi vakava virhe käyttää bruttokansantuotetta pääasiallisena kehityksen mittarina. BKT kertoo tavara- ja palvelutuotannon määrän. Se ei kuitenkaan mittaa esim. tulonjakoa, ympäristön pilaantumista, luonnonvarojen liikakäyttöä ja monia muita ihmisten hyvinvointiin keskeisesti vaikuttavia tekijöitä.

Esim. Genuine progress indicator (GPI), eli aidon kehityksen mittari, jota suomalaistutkijatkin ovat esitelleet, mittaa paljon paremmin kestävää taloudellista hyvinvointia. On hyvin paljastavaa yhteiskunnallisen kehityksen ja nykyisen talousjärjestelmän kannalta, että sen jälkeen kun BKT ja GPI nousivat 1980-luvun lopulle asti, GPI-käyrä on laskenut samalla kun BKT on noussut. Tavara- ja palvelutuotannon kasvu on siis aiemmin lisännyt hyvinvointia, mutta ei lisää enää. Itse asiassa monet taloutta kasvattavat toimet vievät pohjaa hyvinvoinnilta.

Palvelujen osuuden lisääntymisestä huolimatta talouskasvu tarkoittaa käytännössä aineellisen kulutuksen kasvua tavalla tai toisella. Tällä hetkellä maailmanlaajuinen kulutus ylittää luonnonvarojen uusiutumisen arviolta 40 prosentilla. On arvioitu, että viime vuosien vauhdilla kulutuksen tyydyttämiseen tarvitaan vuosisadan puolivälissä viiden maapallon luonnonvarat. Lienee selvää, että ollaan umpikujassa.

Koska luonnonvarojen kulutuksen jatkuva lisääminen johtaa katastrofiin, on luovuttava taloudellisen kasvun vaatimuksesta. Tämä on sekä yksinkertaista että vaikeaa.

On syytä pohtia niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat kasvun vaatimuksen. Ovatko ne jotenkin ylittämättömiä, vai onko kysymys sopimuksista, jotka ovat muutettavissa?

Kun puhutaan talouden kasvusta, on kysymys luonnonvarojen kulutuksen lisäksi tietenkin rahasta. Mielenkiintoisen vertailukohdan taloudellisen kasvun vaatimukseen tarjoaa se yleinen käsitys ja kokemus, että rahaa on niukasti. Yleisesti uskotaan, että talouden pitää kasvaa eli käytännössä luonnonvaroja pitäisi voida kuluttaa yhä enemmän. Samalla uskotaan, että rahaa on niukasti – tämä myös näkyy ainakin leipäjonoissa ja peruspalvelujen rahoituksessa. Todellisuudessa luonnonvaroja on rajallinen määrä, mutta rahan määrä on sopimuksenvarainen asia.

Tapa, jolla uutta rahaa luodaan, tunnetaan heikosti. Liikkeellä olevat setelit ja kolikot muodostavat vain muutaman prosentin kaikesta ”rahasta”. Valtaosa siitä on pankkien tyhjästä luomaa velkaa. Pankkien antamat lainat ovat jopa kymmenkertaiset verrattuna niiden hallussa oleviin talletuksiin. Kaikki ”raha” on siis käytännössä jonkun velkaa ja velkaa on enemmän kuin rahaa.

Tässä on yksi keskeinen tekijä, joka pakottaa talouden kasvuun. Velat on maksettava ja vieläpä korkojen kanssa. Samanlaista kasvua lisäävää vaatimusta merkitsee pääomien tuottovaatimus.

Yksi keskeinen kysymys on: miten rahoitetaan peruspalvelut kun talous ei kasva.
Vastaukseksi ei välttämättä riitä, että julkisen sektorin osuutta taloudesta kasvatetaan tai peruspalvelujen tarvetta vähennetään.

On syytä kysyä, miksi pankeille on annettu oikeus luoda rahaa ja päättää mihin tarkoituksiin sitä jaetaan.

Miksi keskuspankkien liikkeelle laskema uusi raha – halventavasti sanoen setelirahoitus – olisi jotenkin huonompaa ja enemmän inflaatiota aiheuttavaa kuin voittoa hakevien pankkien tyhjästä luoma raha? Miksi rahaa voidaan luoda liikepankeissa esim. erilaista keinottelua varten, mutta ei valtion keskuspankissa vaikkapa terveydenhoitoa tai ihmisten perustuloa varten?

Pankkien ja rahoitusjärjestelmän toiminta saa nyt aikaan oravanpyörän, jossa velkojen maksamiseksi pitää kasvua kiihdyttää, tuottavuutta lisätä, työttömyyttä pahentaa ja turvattomuutta kasvattaa. Tässä talous ei vaikuta olevan ihmistä varten vaan päinvastoin.

Meille on kerrottu, että kasvua ja työllisyyttä parannetaan tuottamalla ja kuluttamalla enemmän. Käytännössä suurempi tuotanto saadaan helpoimmin aikaan automatisoimalla ja tehostamalla tuotantoa. Tämä on aiheuttanut jo ennen nykyistä talouskriisiä rakenteellisen työttömyyden, joka on noin kaksinkertainen virallisiin työttömyyslukuihin verrattuna. Mainittakoon, että Suomessa tehtyjen työtuntien määrä väheni vv. 1990-2008 vaikka kokonaistuotanto kaksinkertaistui ja vienti kolminkertaistui. Toki kulutuksen supistuminen heikentää työllisyyttä nykyisessä järjestelmässä, mutta mekanismi ei siis välttämättä päde toisin päin.

Tuotannon ja työn yhteys on siis katkennut. Eikö tämän pitäisi johtaa siihen ajatukseen, että ihmisten toimeentulon erillisyys tuotannosta on hyväksyttävää, ja että ihmisiä ei saa nöyryyttää tai rangaista siitä, ettei heillä ole palkkatyötä? Ja eikö työn vähenemisen hyväksyvän järjestelmän tule huolehtia siitä, että jokaisella ihmisellä on silti mielekästä tekemistä ja paikka yhteiskunnassa? Jokaiselle työkykyiselle löytyy kyllä tekemistä, mutta nyt ei kaikelle tarpeelliselle työlle löydy maksajaa.

Onko aika luopua työn rasittamisesta sivukuluilla ja kerätä vastaavat maksut esim. tuotannon jalostusarvon perusteella? Näin työllistämisen kuluja siirrettäisiin automaatiotuotannon kannettavaksi. Sata vuotta sitten pyrittiin 8 tunnin työpäivään. Onko nyt aika pyrkiä neljän päivän työviikkoon?

Talouden jatkuva kasvu ei ole mahdollista. Ellei muita rajoituksia oteta huomioon, luonnon kestokyky asettaa rajat joka tapauksessa. Jos tämä tunnustetaan, on korkea aika tarkastella itsestäänselvyyksinä pidettyjä uskomuksia tavallista tarkemmin ja yrittää ajatella toisin. Nyt, kun talouden lama merkitsee tuotannon ja kulutuksen vähenemistä, on otollinen hetki miettiä toisenlaista tulevaisuutta.

Vaikka jatkuva kasvu ei ole mahdollista, sen vaihtoehtona ei välttämättä ole jatkuva kulutuksen aleneminen. Kysymys on tasapainon löytämisestä. Työllisyyden, hyvinvoinnin ja ympäristön tasapaino on löydettävissä ilmeisesti helpoimmin kun tuotanto on valtioiden tasolla mahdollisimman omavaraista.

On paradoksaalista, että talouden kasvun ja nykymuotoisen ns. markkinatalouden loistoaikojen ollessa ehkä takana päin, tarjoavat nykyiset kriisit mahdollisuuden eräänlaiseen markkinatalouden intiaanikesään. Historian suurin investointitarve odottaa toteuttamistaan. Kyse on energiajärjestelmän uudistamisesta. Monista syistä on siirryttävä pois fossiilisesta energiasta. Riittävän laaja ja kestävä ratkaisu löytyy vain hajautetusta uusiutuviin energialähteisiin perustusvasta energiantuotannosta.

Kvartaalitaloudelle – jonka oppeja noudatetaan edelleen, vaikka termistä ei juuri enää puhuta – tyypillinen ajatus lyhyen tähtäimen voittojen maksimoimisesta sopii huonosti yhteen energiajärjestelmän uudistamisen kanssa. Samalla tuo uudistus on välttämätön. Tämä herättää kysymyksen voidaanko yhteiskunnan pitkän tähtäimen edut alistaa talouden pelureiden välittömälle tarpeentyydytykselle – vai olisiko yhteiskunnan otettava suurempi rooli investoinneista ja niiden edellyttämien resurssien keräämisestä?

Jos energiantuotannon uudistamisen haaste otetaan tosissaan, se tarjoaa lisäaikaa valmistautua sellaisen talousjärjestelmän rakentamiseen, joka ei tarvitse talouden kasvua ja täyttää ihmisten perustarpeet kaikkialla. Aineellisen kulutuksen väheneminen on syytä nähdä edellytyksenä inhimillisen hyvinvoinnin pelastamiselle.

On syytä kysyä, voidaanko nykyinen taloudellinen järjestelmä uudistaa niiden – ns. markkinavoimien, käytännössä taloudellisen eliitin - ehdoilla, jotka siitä elävät ja hyötyvät vai onko uudistamisessa syytä nojata kansalaisiin, demokratiaan.

Onko poliittisessa päätöksenteossa syytä kysyä mikä on oikein ja mikä väärin? Onko ahneudelle asetettava rajoja? Kuka niitä voisi asettaa? Onko parempi antaa kansalaisille suoraa päätösvaltaa vai luottaa siihen, että taloudellinen ja poliittinen eliitti löytävät yhdessä kestävät ratkaisut?

Kun yhteistä kakkua ei voida rajattomasti kasvattaa, on pakko keskittyä sen sisältöön ja jakamiseen. Onko kestävää kakun jakoa se, että joillakin on mahdollisuus miljoonatuloihin ja monet anovat itselleen murusia, vai olisiko parempi, että suurin käteen jäävä tulo voisi olla enintään 10-kertainen pienimpään tuloon verrattuna?

Kilpailu, jossa väistämättä on vähän voittajia ja paljon häviäjiä, ei ole ratkaisu suuriin ongelmiimme. Lähivuosien keskeinen haaste on löytää tasapaino ihmisen tarpeiden ja luonnon kestokyvyn välille. Se on löydettävissä, mutta ei ilman kritiikkiä eli tosiasioiden kattavaa punnitsemista.

Ei kommentteja: