torstai 22. lokakuuta 2015

Hornetien korvaamisen vaihtoehdoista

Puolustusvoimat käynnisti hankkeen, jolla on tarkoitus korvata ilmavoimien Hornet-hävittäjät. Hankinta on tarkoitus kattaa erillisrahoituksella. Korvaavien hävittäjien hankinnan kustannusarvioksi on esitetty 6-10 miljardia euroa. YLE kertoi heinäkuussa 2015 http://yle.fi/uutiset/ilmavoimien_tuleva_havittajahankinta_nielee_kymmenia_miljardeja_euroja__ei_tassa_mitaan_vastuuttomia_paatoksia_tehda/8138978 että "puolustushallinnossa on oltu hiljaa siitä, että uusien koneiden koko elinkaarikustannus, siis niiden käyttö-, huolto- ja päivityskulut ovat moninkertaiset hankintahintaan nähden. Uudet hävittäjät saattavat elinkaarensa aikana maksaa 20–30 miljardia euroa hankintahinnan päälle".

Kun Suomen nykyiset puolustusmenot ovat 2,7 miljardia euroa vuodessa, on siis mahdollista, että hävittäjien vuotuiset kokonaiskustannukset nousevat lähes puoleen armeijan menoista. Jos ylläpito- ja päivityskustannukset taas katetaan erillisrahoituksella, puhutaan melko hurjasta puolustusmenojen kasvusta, mikä vaatisi oman keskustelunsa.

Lopullinen päätös Hornetien korvaamisesta on tarkoitus tehdä vuoden 2020 tienoilla. Aikaa siis on keskusteluun ensinnäkin siitä, onko Hornetien korvaaminen uusilla hävittäjillä tarpeellista. Tällaista keskustelua ei ole vielä julkisuudessa näkynyt.

Mihin Suomi siis tarvitsee hävittäjiä? Vastaus riippuu niistä turvallisuuspoliittisista uhkakuvista, joita pidetään mahdollisina tai todennäköisinä Suomen osalta.

Nykyinen hieman yli 60 hävittäjän vahvuus on toisen maailmansodan rauhanneuvottelujen perua. Suomi on 1990-luvun alussa irtautunut Pariisin rauhansopimuksessa määritellyistä aserajoituksista, mikä on mm. mahdollistanut Hornetien varustamisen pommeilla - eli me voisimme nyt lähteä tavoittelemaan vaikka 200 rynnäkköhävittäjän ilma-armeijaa niin halutessamme, näyttäähän raha olevan muutenkin halpaa silloin, kun kyse on asehankinnoista.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja aseteknologia erityisesti. Taisteluhävittäjien hinnat ovat noudattaneet jyrkästi nousevaa käyrää, ja sen myötä niiden määrät ovat kaikkialla laskeneet. Siinä missä suurvallat olivat 1940-luvulla valmiita lähettämään yksittäiseen operaatioon tuhansia taistelukoneita, määrät liikkuvat nykyisellään yleensä muutamissa kymmenissä tai sadoissa. Tämä muistaen Suomen pitäytyminen yli kuudessakymmenessä taistelukoneessa tarkoittaa voiman suhteellista kasvattamista.

Kysymys kuuluu, onko tähän paitsi varaa, myöskään tarvetta?

Koulutustoiminnan ja ilmavalvonnan kannalta nykyistä pienempi konemäärä riittäisi. Vierasta ilma-asetta vastaan voidaan hirmuisen kalliiden hävittäjien sijasta panostaa entistä enemmän tehokkaaseen ilmatorjuntaan. Ilmatorjuntaohjusten ja hävittäjien ikuisessa kilpavarustelussa suunta vaikuttaisi olevan se, että tulevaisuus on ohjusten, mikä on tietysti hyvä uutinen vain oman alueensa puolustamiseen keskittyville.

Nykyisiä Horneteja on aseistettu viime vuosina yli miljardilla eurolla sellaisilla aseilla, jotka sopivat lähinnä hyökkäysarmeijalle. Suomi on myös tältä osin kytketty vähitellen yhä tiiviimmin EU:n ja Naton kautta sotilasliittokehitykseen.

Varsinainen kysymys Suomen turvallisuuspolitiikan – ja samalla hävittäjien uusimiseen suhtautumisen - osalta kuuluu: Mihin Suomi nojaa suhteessaan Venäjään, voimaan vai taitoon? Jos Suomi nykyiseen tapaan nojaa voimaan, se tarkoittaa tuon voiman hakemista maamme rajojen ulkopuolelta, koska itseltä sitä ei riittävästi löydy. Se, ettei tuota voimaa mistään muualtakaan hädän tullen saada, jää taas kerran nähtäväksi, ellei nykyiseen politiikkaan tehdä suunnanmuutosta.

Taitoon nojaaminen suhteessa itänaapuriin tarkoittaa Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden toteuttamista. Tuo valinta perustuu historian opetuksiin ja siihen, että Venäjä ei uhkaa Suomea ellei Suomen alueen kautta ole mahdollista kohdistaa uhkaa Venäjän suuntaan.

Ei kommentteja: