tiistai 16. syyskuuta 2014

Sinisilmäisyydestä ja sokeudesta

Kokoomuksen ja RKP:n sotahaukat ovat tarttuneet innolla Viron suunnalta esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan Suomi on suhtautunut Venäjään liian sinisilmäisesti. On toki uutinen, että paras tieto Suomen eduista ja oikeasta ulkopolitiikasta vaikuttaa löytyvän Suomenlahden eteläpuolelta – siis kokoomuksen ja RKP:n mielestä.

Puheilla sinisilmäisyydestä viitataan siihen, että Suomen usko Venäjän nopeaan demokratisoitumiseen on vailla pohjaa – ja silloin meidän puolueettomuuspolitiikkammekin seisoisi saman tyhjyyden päällä. Suomen olisi siis liityttävä Natoon, ja mahdollisimman nopeasti.

On aivan selvää, että käsitykset Venäjän demokratisoitumisen mahdollisuuksista ja mahdollisista aikatauluista vaihtelevat Suomen ulkopolitiikkaa hoitavien henkilöiden keskuudessa suuresti, mutta valtioiden välisessä kanssakäymisessä on havaittu hyväksi jo tuhansia vuosia sitten periaate, jonka mukaan aina ei ole viisasta sanoa ääneen kaikkea mitä ajattelee. Sitä kutsutaan diplomatiaksi.

Kuvitelma siitä, että Suomen puolueettomuuspolitiikan ydin olisi usko Venäjän demokratisoitumiseen, ei puolestaan edusta edes sinisilmäisyyttä vaan puhdasta sokeutta. Puolueettomuuspolitiikan ydin muodostui olosuhteissa, joissa nykyiset suuria sanojaan rakastavat päättäjämme eivät olisi selvinneet päivääkään. Oli päästävä verisestä sodasta rauhaan, oli selvittävä Stalinin Neuvostoliiton naapurina. Näissä oloissa Paasikivi muodosti poliittisen opin, jonka tarkoitus oli mahdollistaa Suomen valtion olemassaolo – ja hän onnistui. Ei silloin nähty edes unta Neuvostoliiton romahtamisesta tai Venäjän demokratisoitumisesta, vaan pyrittiin ratkaisuun, joka toimisi kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Epäluuloistaan huolimatta myös Mannerheim osallistui uusien puolustuspoliittisten linjausten laatimiseen.

Kovassa paineessa keitetty ratkaisu toimi. Ja kuten kuluneen 70 vuoden aikana on nähty, se kesti myös helpommat ajat. Mutta nykyistä ulkopoliittisten lapsinerojen aikaa se ei näytä kestävän. Vanhan viisauden mukaan ei pidä korjata sitä, mikä ei ole rikki, mutta juuri niin Stubb, Haglund ja kumppanit toimivat. Näin käy kun tyylipisteet asetetaan selviytymisen edelle. Olen pelkästään onnellinen siitä, ettei minun tarvitse antaa Viron johdolle neuvoja ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen, mutta koska sillä puolestaan vaikuttaa olevan raskas velvollisuus Suomen neuvomiseen näissä asioissa, voi varmaan todeta, että kyseessä on pitkän matkan juoksu, kestävyyslaji. Ulkopolitiikan tilikaudet ovat joskus vuosisatoja ja kvartaalit vuosikymmeniä.

Viro liittyi Naton jäseneksi vuonna 2004, kymmenen vuotta sitten. Neljä vuotta myöhemmin kohistiin paljastuksesta, jonka mukaan Natolla ei ole olemassa suunnitelmaa Baltian puolustamiseksi. Tilannetta korjattiin salaisella suunnitelmalla jo vuonna 2010, mutta kun Nato ja Saksan hallitus arvioivat toukokuussa 2014 Baltian puolustuksen mahdollisuuksia, Ilta-Sanomien siteeraaman Der Spiegelin arvion mukaan "Sotilasliitolla olisi vain vähän tarjottavaa. Hyökkäyksen tullessa liitto pikemminkin hajoaisi kuin taistelisi".

Viro hehkuttaa tyytyväisyyttään Nato-jäsenyyteen. Sille voi toivoa onnea valitsemallaan tiellä, ja suomalaiseen keskusteluun taas vähemmän mustavalkoisuutta ja enemmän malttia, panikoinnin lopettamista ja laajemman näköalan hahmottamista. Varmaa on se, että venäläiset ovat naapureitamme vielä silloinkin, kun Natoa tai Euroopan unionia ei enää ole.

Ei kommentteja: