perjantai 22. marraskuuta 2013

Kriisejä ja ratkaisuja

Vaalien lähestyessä eurokriitikoista ei ole pulaa. Sosiaalidemokraattien eurovaaliehdokkaaksi ryhtynyt toimittaja Timo Harakka totesi muutama päivä sitten, että " EU on ajettu niin syvään kriisiin, että jokainen vastuullinen henkilö on eurokriittinen".

Kuten usein on todettu, pelkkä kritisointi ilman ratkaisuehdotuksia on tyhjää. Kritiikistä tulee "kritiikkiä", yleistä tyytymättömyyden ilmaisua ja näennäisratkaisujen esittämistä. Perussuomalaisittain ei olla "euroon sitoutuneita", mutta ei myöskään vaadita siitä eroamista. Toiset puhuvat hurskaasti EU:n demokratisoinnista ja jättävät kertomatta, mitä tuo demokratisointi käytännössä tarkoittaisi ja kuinka se olisi mahdollista.

Samalla demokratiavaje syvenee koko ajan eurokriisillä perusteltujen poikkeusvaltuuksien myötä.

Kirsikaksi kakun päälle vastustetaan unionin muuttumista liittovaltioksi, eli jo tapahtunutta tosiasiaa - vastustetaan menneisyyttä. Toivotan näille liittovaltio"kriitikoille" onnea ja jaksamista.

Jos unohdetaan tämä "kriittisyydellä" leikkiminen (jota voisi halutessaan myös populismiksi kutsua), on mahdollista päästä kiinni todelliseen ongelmien hahmottamiseen ja ratkaisujen etsimiseen.

Demokratian puute, päätöksentekovallan etääntyminen kansalaisista ja siirtyminen talouseliitille on helposti nähtävissä. Finanssikriisin laukaisema talouskurimus ja sen tuottamat sosiaaliset ongelmat ovat polttavan ajankohtaisia. Samaan aikaan on kehkeytymässä monimuotoinen maailmanlaajuinen ympäristökatastrofi, jonka torjuntaan vallanpitäjillä ei vaikuta riittävän mielenkiintoa eikä voimavaroja, vaikka keinot olivat jo olemassa. Kaikki nämä ongelmat ovat globaaleja. Kaikki nämä ongelmat kietoutuvat yhteen. Myös niiden ratkaisut kietoutuvat yhteen.

Euroopan unionin olemassaoloa on perusteltu sillä, että se on riittävän suuri foorumi esimerkiksi ympäristöongelmien ja suuryritysten vallan suitsimiseen. Saatujen näyttöjen pohjalta on kuitenkin syytä kysyä, onko EU osa ongelmaa vai ratkaisua.

Ympäristökysymysten hoito unionissa on suuryritysten menestyksellistä viivytystaistelua: mahdollisimman vähän ympäristön hyväksi, mahdollisimman myöhään. Lyhyen tähtäimen voittojen maksimointi käy kaiken muun edellä.

Eräs talouskriisin ja samalla demokratiavajeen avainkysymyksistä on upotettu syvälle unionin ytimeen: Euroopan unionin sopimukset kieltävät unionimailta suoran keskuspankkirahoituksen. Oikeus rahan luomiseen on ojennettu hopeatarjottimella liikepankeille, jotka lainaavat rahaa jäsenmaille hyväksi katsomallaan korolla. Samalla liikepankit ovat saaneet käytännössä veto-oikeuden jäsenmaiden poliittisiin päätöksiin.

Finanssikriisin horjuttamat liikepankit vaativat noita samoja maita takaamaan oman toimintansa ja sosialisoimaan tappionsa. Liikepankeilla on jo pitkään ollut rajaton luottopiikki auki, mutta olemattoman vähän kiinnostusta työllisyyden ja ympäristön vaatimiin pitkän tähtäimen investointeihin. Niitä kiinnostavat vain nopeat voitot.

Mitä järkeä tässä on?

Järki löytyy tietysti edesvastuuttoman ja korruptoituneen eliitin välittömistä eduista. Viestintätoimistojen parhaat kyvyt ovat ahkeroineet pitkää päivää ja värittäneet mustaa valkoiseksi, selittäneet nykyisen tilanteen säilyttämisen välttämättömyyttä. EU on rauhan tae, EU:n ainoa vaihtoehto on äärinationalistinen Impivaara - ja niin edelleen. Noiden hokemien kaiuilla pyritään varmasti täyttämään myös seuraavien vaalien keskustelutila.

Oman valuutan - Suomen tapauksessa sen puuttumisen - merkitys on nähtävissä kipeästi päivittäin. Eurosta irtautuminen on välttämätöntä, mutta sen lisäksi on luovuttava myös euroon kuulumattomia jäsenmaita sitovasta suoran keskuspankkirahoituksen kiellosta. Suomessa on runsaasti tekemätöntä työtä ja pitkällä tähtäimellä välttämättömiä investointeja, jotka oma raha ja itsenäinen rahapolitiikka mahdollistavat.

Suomesta löytyy uusiutuvan energian ja ylipäätään luonnonvarojen kestävän käytön osaamista, jota ei voitu ottaa täysimittaisesti käyttöön kahdesta syystä: liikepankkien kiinnostus pitkällä aikavälillä välttämättömiin investointeihin on olematonta, ja vapaan liikkuvuuden maailmassa saastuttava tuotanto pysyy kilpailukykyisenä - näennäisesti halpana - koska se voi vaihtaa maata tarpeen mukaan. Oman rahan käyttöönoton ohella on syytä harkita kansallisen hiiliveron asettamista muualta tuotaville tuotteille niiden hiilijalanjäljen mukaan. Monikansallisten yritysten etuja vahtiva EU ei tällaiseen päänavaukseen pysty, olipa tarve kuinka polttava tahansa.

Ratkaisuja on lähdettävä etsimään paikallisesti - pallo on muutettava pala kerrallaan, yhteistyössä, koska globaali täyskäännös esimerkiksi ilmastoasioissa ei vaikuta mahdolliselta. Paikallisia onnistumisia ja myönteisiä esimerkkejä tarvitaan. Saastuttamisen verottamisen ohella kansainvälistä kauppaa on muokattava reilummaksi myös työntekijöiden oikeuksien osalta. Halpatuotantomaiden edullisuus perustuu pitkälle työntekijöiden oikeuksien polkemiseen. Kaupan tulee perustua reiluuteen ja kestäviin rakenteisiin eikä nykyiseen tapaan pienen keinottelijajoukon omaisuuden kasvattamiseen hinnalla millä hyvänsä.

Ei kommentteja: