torstai 6. lokakuuta 2011

Maailmankuva umpikujassa

Kreikan ja euron kriisit ovat jo vuosia jatkuneen
maailmanlaajuisen finanssikriisin paikallisia oireita.
Ylisuureksi paisuneen finanssisektorin myötä umpikujaan on
päätymässä koko maailmantalous. Ongelmien varsinainen ydin on
tätäkin syvemmällä:se on maailmankuvassa, yleisesti
vakiintuneessa tavassamme hahmottaa todellisuutta.

Vallitsevassa maailmankuvassa asiat hahmotetaan talouden kautta
ja sille kehiteltyjen lainalaisuuksien mukaan. Yhteiskuntien
ja ylipäätään ihmislajin olemassolon tarkoitus vaikuttaa olevan
yksiselitteisesti talouden kasvattaminen. Kasvun rajoja ei ole
tapana määritellä, vaikka lähes kaikki tietävät rajattoman
kasvun olevan rajallisessa tilassa mahdotonta. Talouden
nopealle ja välittömälle kasvulle hyväksi miellettyjä asioita
kutsutaan välttämättömyyksiksi, muu on kestämätöntä, turhaa ja
mahdotonta.

Juuri tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisimmat ihmiset
ponnistelevat niinkin epämääräisen asian kuin markkinoiden
luottamuksen parissa. Se on kuulemma palautettava.
Rivikansalaisen näkökulmasta markkinoiden luottamuksen
palauttaminen tarkoittaa uusia leikkauksia, kasvavia
tuloeroja, levottomuutta ja pahoinvointia, ympäristöongelmien
kaltaisten olennaisten kysymysten sivuuttamista. Markkinoiden
luottamuksen tavoittelu kävelee demokratian periaatteiden yli
ja latistaa kansanedustuslaitokset kumileimasimiksi. Kaikki
tämä tehdään kuin lepytysuhriksi arvaamattomalle ja
pahastuneelle jumalalle, jonka mielenliikkeitä ei voida
ennakoida. Markkinoiden luottamuksen saavuttamiseen ei ole
olemassa yksiselitteisiä kriteerejä, on vain
(edellä lueteltuja) keinoja, joiden väitetään lisäävän
luottamusta. Takuita sen saavuttamisesta ei kuitenkaan ole.
Mikään uhraus ei välttämättä riitä.

Väite siitä, että harjoitetun politiikan pitäisi nauttia
markkinoiden luottamusta on tietysti tarkoitushakuinen tarina.
Sen turvin on ajettu politiikkaa, jolle on olemassa
vakiintunut ja käyttökelpoinen nimi: uusliberalismi.
Kyseistä termiä ei enää juuri käytetä, koska sen
opinkappaleita pidetään itsestäänselvyyksinä.
Hyvinvointivaltion alasajo, yksityistäminen ja suuryritysten
tappioiden sosialisointi, tuloerojen kasvattaminen,
pienituloisten kannustaminen harmaan talouden piiriin
ja suurituloisten veronkierron mahdollistaminen ovat
vakiintuneet käytännöiksi, joita poliittisen uuskielen mukaan
kutsutaan joko "vastuun kantamiseksi", "hyvinvointiyhteiskunnan
puolustamiseksi" tai "kipeiksi mutta välttämättömiksi
päätöksiksi". Markkinoiden luottamuksen tavoittelu on
siis uusliberalistisen ohjelman toteuttamista.

Chilen sotilasjuntan, Thatcherin ja Reaganin aikana
ensiaskeleitaan ottanut uusliberalismi rantautui Suomeen
1980-luvulla pääomaliikkeiden vapauttamisen myötä. Sattumaa
tai ei, samoihin aikoihin Ey:n kehitys kohti nykymuotoista
EU:ta vauhdittui vuosikymmenien horrosmaisen tilan jälkeen.
EU:sta on muodostunut uusliberalistisen ohjelman
toteuttamiseen soveltuva työkalu. Tämä on helposti nähtävissä
nyt, kun EU:n toimintaa ohjaa kokonaisuudessaan markkinoiden
luottamuksen palauttaminen.

Uusliberalismi on ollut menestyksekäs projekti. Se on
onnistunut ennennäkemättömän tehokkaasti keskittämään
vaurautta hyvin harvojen käsiin ja luomaan
maailmanlaajuiselle keinottelulle puitteet jollaisia ei ole
nähty ennen. Sen mylly on saanut lisää vauhtia jokaisesta
alihintaan yksityistetystä valtionyhtiöstä ja rikkaita
suosivista verotuspäätöksistä. Kaikki reaalitalouden
myönteiset käänteet se on selittänyt omaksi ansiokseen,
aiheuttamansa ongelmat ja takaiskut se on selittänyt
muiden syyksi. Saman maailmankuvan jakaneet toimittajat,
virkamiehet ja poliitikot ovat seisoneet yhdessä rintamassa.
Thatcheria mukaillen vaihtoehtoja ei ole ollut kun niitä ei
ole päästetty näkyviin.

Juuri nyt maailmanlaajuinen uusliberalistinen projekti on
ajautunut ensimmäiseen - ja samalla mahdollisesti viimeiseen
- kriisiinsä. Kovia uhrauksia vaativa markkinoiden
luottamuksen palauttaminen ei vaikuta tuottavan pysyviä
tuloksia. Lypsävien lehmien lauma on tapettu perin
harvalukuiseksi. Keinottelutalouden luomia kuplia pidetään
yllä epätoivoisella tekohengityksellä, jota ei voida jatkaa
loputtomiin.

Umpikuja on umpikuja nimenomaan sen vuoksi, että talouden
hallitsema ja uusliberalistisesti väritetty maailmankuva
estää näkemästä vaihtoehtoja. Ulospääsy löytyy näkökulman
vaihdoksen myötä. Talous on inhimillisen toiminnan eräs
osa-alue, keinovalikoima tiettyjen -yhteisesti sovittavissa
olevien - tavoitteiden saavuttamiseen, ei enempää eikä
vähempää. Se ei ole meidän olemassaolomme syy, se ei ole
muun todellisuuden yläpuolella kelluva järjestelmä, sen
lainalaisuudet eivät ole luonnonlakien tavoin yleispäteviä
- eikä sen pidä antaa olla meitä ohjaava uskonto, kuten
se tällä hetkellä monessa tapauksessa on.

Irtautuminen tyhjiksi kuoriksi muuttuneista
maailmanselityksistä on aina iso harppaus, mutta
jälkeenpäin nuo harppaukset näyttäytyvät
itsestäänselvyyksinä. Näin on käynyt neuvostokommunismin
kaatuessa ja keisarikuntien lakatessa olemasta ensimmäisen
maailmansodan jälkeen. Nyt käynnissä oleva maailmankuvan
murros on samaa kokoluokkaa.

Ei kommentteja: