Kohti tasapainoa

Oheinen teksti on julkaistu v. 1995 teoksessa ”Mihin Suomea
viedään?” Monet siinä esille tulevat asiat ovat edelleen
ajankohtaisia ja siksi katson, että näinkin pitkän jutun
toistaminen on perustelua.
------------------------------------------------------------

Halpa ruoka käy kalliiksi

EU-jäsenyyden vaikutukset

Kun Suomi vuoden 1995 alusta liitettiin EU:hun, se luopui päätösvallasta omaan ruoan tuotantoonsa. Jäsenyydestä käytyä neuvoa-antavaa kansanäänestystä edelsi kansalaisia harhaan johtanut suostuttelu- ja pelottelukampanja. Keskeinen lupaus äänestäjille oli ruoan hinnan laskeminen jäsenyyden seurauksena. Monet kyllä-äänen antajista uskoivat pääsevänsä pahamaineisiksi käyneistä maataloustukiaisista. Miten on käynyt?

Ruoan kuluttajahinnat ovat syksystä 1994 syksyyn 1995 laskeneet 6-8 prosenttia eli 3-4 miljardia markkaa tilastosta riippuen. Vastaava hinnanlasku olisi voitu toteuttaa puolittamalla elintarvikkeiden arvonlisävero.

Maataloustuottajien saamat hinnat ovat romahtaneet odotettuakin enemmän ja ovat monilla tuotteilla EU:n alhaisimmat. Tuotantokustannukset ovat alentuneet vain vähän ja ovat EU:n korkeimmat. Kananmunien ja viljan tuottajahinnat eivät kata edes muuttuvia tuotantokustannuksia. Muutoinkin maatalous toimii tukien varassa. Seuraavassa eräitä esimerkkejä tammi-kesäkuun 1995 tuottajahinnoista, suluissa vuoden 1994 hinnat:
ruis 0,91 mk/kg (2,55), rehuohra 0,77 mk/kg (1,57), maito 1,74 mk/kg (2,73), kananmunat 2,42 mk/kg (11,01), naudanliha 15,15 mk/kg (24,40), sianliha 7,65 mk/kg (16,05).

Vuonna 1996 Suomi saanee maa- ja puutarhatalouden tulotukea EU:n kassasta 3,8 miljardia mk. Lisäksi Suomi on saanut luvan maksaa kansallista tukea 5,3 miljardia mk. Vuoden 1995 budjetissa ilmoitettu Suomen EU:lta takaisin saama maataloustuki on pienentynyt 510 miljoonaa markan vahvistumisen sekä maksatusaikataulujen ja tukiperusteiden muutosten takia.

Koska Suomi maksaa EU:n kassaan enemmän kuin sieltä saa, joutuvat suomalaiset tukemaan myös muiden EU-maiden maataloutta. Maatalousmenot ovat EU:n budjetista runsaat puolet.

Hintojen ja tukien summa on kallis kuluttajille ja riittämätön maataloustuottajille. Kun tuotanto Suomessa supistuu, kasvava osa suomalaisten EU:lle maksamasta maataloustuesta menee Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Lisäksi työttömyys lisääntyy ja ruoan ostoon tarvitaan yhä enemmän vientituloja. Tällainen kehitys näyttää väistämättömältä.

Maataloudesta alkava elintarvikeketju työllistää yli 300 000 suomalaista. Elintarvikkeisiin kuluu suomalaisilta n. 50 miljardia mk vuodessa. Siitä kaupan osuus on n. 18 mrd. Maataloudelle ja jalostukselle sekä näille tuotantopanoksia toimittaville jää siis n. 32 mrd. mk. Tällaista lähes 10 prosentin osuutta kansantaloudesta ei ole varaa menettää. Kannattaa muistaa, että pääosa ruoan tuonnista tulee olemaan valmiita tuotteita. Raaka-aineita ei Suomeen jalostettavaksi juuri tuoda.

EU-jäsenyyden vaikutuksista on satu vasta esimakua. Ruotsalainen Arla on vallannut Suomen jogurttimarkkinoista 20 prosenttia, suomalainen Valio vastaavasti Ruotsissa 10 prosenttia. Tammi-heinäkuussa 1995 tuotiin maahamme lihaa n. 12 milj. kiloa. Samanaikainen vienti oli n. 6 milj. kiloa. Suuri osa tuontilihasta on myyty ilman, että ostaja on tiennyt lihan alkuperästä. Tuoreen selvityksen mukaan tuontivihanneksista melkoinen osa pakataan Suomessa suomalaisiin pakkauksiin. Jostakin vihanneserästä on löydetty DDT:tä, jonka käyttö kiellettiin Suomessa jo 1970-luvun alussa.

Säännöllinen tuontielintarvikkeiden valvonta on lopetettu (yhteismarkkinoilla ei sallita kaupan esteitä) ja jo alkuvuodesta 1995 todettiin tuodun ruoan laadun heikentyneen. Kaupankäynti on EU:ssa tärkeämpää kuin elämä. Ruoan ostajien pettäminen on käynyt välttämättömäksi, sillä esim. Saksassa hollantilaiset vihannekset ovat huonossa maineessa. Hollannissa ja Italiassa käytetään eniten torjunta-aineita, yli 20 kg hehtaarille (Suomessa n. 0,8 kg). Niinpä hollantilaiset vihannekset pakataan Saksassa saksalaisiin laatikkoihin ja kauppa käy.

Vielä huonompi maine Saksassa on englantilaisella naudanlihalla. Englannissa hullun lehmän tautiin (BSE) sairastuneita nautoja oli kesällä 1994 jo 130 000. Leedsin yliopiston mikrobiologian professorin mielestä on vain ajan kysymys, koska tauti leviää myös ihmisiin. Taudin aiheuttajia on vaikea havaita ja sen itämisaika on jopa 5-10 vuotta. Varma diagnoosi voidaan tehdä vasta teurastetun eläimen aivoista, jotka ovat reikäiset kuin sieni.

Ei siis ihme, että kun Saksasta löytyi kesällä 1994 BSE:hen sairastunut sonni, joka oli tuotu Englannista viisi vuotta aiemmin, naudanlihan kysyntä romahti. Brittien naudanlihasta suuri osa viedään kolmansien maiden kautta, vaikkapa ensin Irlantiin ja sitten Suomeen.

Vastuu ruoan laadusta on siis jätetty syöjälle. Ruokaa ostavalla perheenisällä tai –äidillä ei ole juuri mahdollisuuksia tutkia tuotteen alkuperää.

Samanlaisten tuotteiden yhtäaikainen tuonti ja vienti lisääntyy, kun kaupan esteitä poistetaan. Luonnon kannalta se on järjetöntä energian tuhlausta. Ruoan ostajalle muutos tuo laajemmat valikoimat ja arvaamattoman laadun. Mutta ruoan laatua ei voi korvata määrällä.

Tukiloukku

Maataloustuottajat eivät tarvitse tukiaisia. He tarvitsevat tuotteistaan sellaisen hinnan, joka kattaa tuotannon muuttuvat ja kiinteät kustannukset sekä palkan tehdystä työstä. Tämä monien viljelijöiden toivetilanne ei ole toteutunut. Useimmissa teollisuusmaissa on osa maataloustuottajien tulojen korotuksesta sovittu maksettavaksi tukena verovaroista, jotta estettäisiin ruoan hinnan korotukset ja siitä seuraavat palkankorotusvaatimukset.

Ruokamenot, pakollisia kun ovat, koskevat eniten pienituloisiin. Siksi on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeää, että ruoan hinta pysyy kohtuullisena.

Lähtökohta on unohtunut, kun tuista on tehty poliittinen kiistakapula. SDP ja Keskusta ovat menestyneet vuosikymmeniä nostamalla kannattajiaan toisiaan vastaan nimenomaan maatalouskysymyksissä.

Maataloustuottajilla tulee myös olla oikeus kohtuulliseen toimeentuloon. Kansantulotilasto vuodelta 1993 kertoo, että maataloustulo (viljelijän palkka) oli 6,7 mrd. mk ja tulo työtunti kohti 23 mk. Tuntiansio oli alentunut 1990-luvulla viisi markkaa.

Maataloustulo on jakaantunut melko epätasaisesti, sillä järjestelmä on suosinut suuria ja tehokkaita tiloja. Maatalouden kokonaistulosta n. 90 prosenttia on tullut määrä kertaa hinta –tulona ja vain noin 10 prosenttia ”sosiaalisina tulonsiirtoina”. Toimivien tilojen määrän väheneminen Suomessa vuoden 1970 n. 290 000 tilasta vuoden 1994 n. 115 000 tilaan on Euroopan ennätys ja osoittaa vääriksi väitteet rakennekehityksen hitaudesta.

Paavo Lipposen ”yhteisvastuun hallituksen” ensimmäisiä töitä oli poistaa pinta-alalisä, joka painottui pienimpien karjatalousvaltaisten (ja samalla työllistävimpien) tilojen tukemiseen. Mitä sitten on odotettavissa EU:n maatalouspolitiikasta? EU:ssa 20 prosenttia tuottajista saa 80 prosenttia tukirahoista. Tuet on kytketty peltoalaan ja eläinmääriin. Apulaisprofessori Leo Granberg osuu asian ytimeen kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 18.7.1995: ”Valtion tuen pysyvä sitominen yksityishenkilön omaisuuden määrään on paradoksi, jota ei uskoisi todeksi ellei tietäisi. Ei ole löydettävissä mitään periaatteellisia perusteita sille, että valtiot ottavat tehtäväkseen tukea omistamista. Tällä tavoin ruokitaan ennen kaikkea epätasa-arvoa ja synnytetään uusia yhteiskunnallisia ongelmia.”

Kun Suomi on liittynyt EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan, on julkisuuteen tullut ilonpurkauksia siitä, että MTK on menettänyt asemansa maatalouspolitiikassa. Samalla on kylläkin mennyt mahdollisuus kansallisesti päättää elintarviketuotannosta ja elintarvikeomavaraisuudesta. Itse asiassa koko itsemääräämisoikeus on menetetty, sillä EU:n lait ovat ylimpinä.

Suomen satotaso on lyhyestä kasvukaudesta johtuen noin puolet EU:n päätuotantoalueiden sadosta. Harva asutus ja pitkät kuljetusmatkat merkitsevät korkeampia kustannuksia kuin Keski-Euroopassa. Siirtymäajat eivät muuta näitä tekijöitä. Siksi vapaa kilpailu maataloustuotannossa Suomen ja Keski-Euroopan välillä on mieletöntä. Jäsenyysneuvotteluissa EU:n kanssa Suomen päätavoitteina maatalouden osalta oli saada uutta arktista tukea ja pitkät siirtymäajat EU:n järjestelmään. Kumpaakaan ei saavutettu. Sen sijaan Suomi sai luvan maksaa maataloudelleen kansallista tukea. Tätä tukipakettia Lipposen hallitus ehätti pienentämään 750 milj. markalla. Olemme tilanteessa, jossa Saksan ja Etelä-Ruotsin viljelijät tulevat saamaan tukea enemmän kuin Etelä-Suomen viljelijät, vaikka luonnonolosuhteet Saksassa ja Etelä-Ruotsissa ovat huomattavasti edullisemmat.

Esko Ahon keskustavetoisen hallituksen toteuttama EU-ratkaisu on osoitus täydellisestä aatteellisesta konkurssista. Sitä kuvatkoot kaksi haastatteluotetta Kotieläin-lehdestä. MTK-johtaja Heikki Haavisto v. 1990: ”Jos Suomi aikoo pysyä itsenäisenä kansakuntana, on sen vastattava itse omasta elintarvikehuollostaan.” Ulkoministeri Heikki Haavisto syyskuussa 1993: ”Kyllä meidän täytyy lähteä siitä, että meillä on oikeus pitää puhtaat kotieläimet ja mahdollisimman vähän kasvitauteja, sekä terveet ihmiset, mutta se tulee olemaan aika vaikeaa. Vaatii ainakin yhden sukupolven kypsyttelyn, ellei enemmänkin, hyväksyä se, ettei päätösvalta ole omissa käsissä ja että ihmisten mahdollisuus vaikuttaa heitä lähellä oleviin asioihin on heiltä pois.”

Monet maksavat kalliisti

Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n ja Maailman Kauppajärjestön WTO:n yhteisinä maatalousuudistuksen tavoitteina ovat maataloustuen alentaminen, markkinoiden vapauttaminen ja tuen rakenteen muuttaminen suoran tulotuen suuntaan. EU pyrkii laajenemaan Itä-Eurooppaan. Laajeneminen mullistaisi Unionin maatalouspolitiikan, sillä kymmenen Itä-Euroopan maan liittyminen EU:hun nykysäännöin kaksinkertaistaisi maatalousmenot Unionissa. Tähän ei katsota olevan varaa.

Vapaakauppaan liittyy tuotannon keskittyminen sinne, missä se parhaiten kannattaa. Suomen ja erityisesti Suomen maatalouden kannalta tällainen kehitys on tuhoisaa. Kannattavuutta mitataan rahassa ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin jäädessä toissijaiseksi. Lyhytnäköinen väärien mittareiden käyttö tulee lopulta myös taloudellisesti kalliiksi. On syytä tarkastella, mitä tehotuotanto EU:ssa on merkinnyt.

Hollantia ja Tanskaa pidetään mallimaina maatalouden tehostamisessa. Hollanti on niin ”tehokas”, että se yhtä siellä viljeltyä peltohehtaaria kohti käyttää kuusi hehtaaria peltoa muualla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tehotuottajien kotieläintalous on pitkälti nojannut edullisiin valkuaisrehuihin, joita tuodaan Etelä-Amerikasta ja Afrikasta. Jatkuvaa nälkää näkevät maat, Etiopia, Mosambik ja Sudan veivät v. 1990 yhteensä yli 100 milj. kiloa kasvivalkuaisrehuja. Näistä Etiopia sai rehustaan FAO:n kauppatilastojen mukaan vain n. 44 penniä kilolta. Vuonna 1990 suurimmat kasvivalkuaisen tuojat olivat Saksa, Ranska ja Hollanti. EY-maihin v. 1990 tuotu rehumäärä 44 milj. tonnia vastaa yli kymmenkertaisesti Suomen vuotuista viljantuotantoa.

Etelä-Amerikassa valkuaisrehujen viljely ja lihakarjan kasvatus vientiin ovat joillekin suuren luokan bisnestä. Keskittynyt maanomistus on monissa maissa johtanut siihen, että miljoonat maaseudun ihmiset ovat joutuneet muuttamaan pois synnyinseudultaan suurkaupunkien slummeihin. Tämä on tapahtunut, jotta Euroopan tehotuottajat saisivat edullista rehua eläimille ja pohjoisamerikkalaiset halpaa pihvilihaa. Eräs Brasilian slummeihin ja katulasten kohtaloihin perehtynyt tutkija sanoikin, että halpa ruoka oksettaa häntä.

Keski-Euroopan tehomaatalous on nykymuodossaan tulossa tiensä päähän. Keväällä 1995 ilmoitettiin Tanskan pohjavesien olevan paikoin niin saastuneita, että niitä joudutaan puhdistamaan ennen käyttöä. Syynä ovat kasvimyrkyt ja voimakas typpilannoitus. Vaikka päästöt lopetettaisiin heti, vie pohjavesien puhdistuminen aikaa jopa kymmeniä vuosia. Hollannissa levitetään typpeä hehtaarille jopa 400 kiloa enemmän kuin kasvit käyttävät. Eläinten lantaa joudutaan kuljettamaan Hollannista mm. Saksaan. Viljelysmaiden tilaa huonontavat Keski-Euroopan teollisuuden happamoittamat sateet ja raskasmetallipäästöt.

Pitkäaikaisvaikutukset myrkkyjen kertymisestä nähdään vasta vuosien päästä. Joka tapauksessa tehokkaan maataloustuotannon aiheuttamat ympäristö- ja terveysongelmat rasittavat sekä ihmistä että taloutta.

Kestämättömästä kehityksestä vielä kaksi esimerkkiä. EU:sta viedään nautoja teuraaksi Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan. Eläimet kuljetetaan elävinä, koska teurastus ja lihan pakastaminen maksaisivat liikaa. Liha on myytävä maailmanmarkkinahinnoilla. Ne ovat hintoja, joilla halvimmalla myyvä luopuu tavarasta. Eläimiä kuljetetaan jopa päivien ajan ahtaissa ja ilmastoimattomissa rekoissa esim. Italian ja Espanjan satamiin laivoihin siirrettäviksi. Kaikissa autoissa ei eläimille anneta juotavaa eivätkä ne mahdu liikkumaan. TV:ssä on näytetty eläinten laivausta. Naudat putoavat lastaussillalta jopa useita metrejä metallialustalle. Niitä lastataan päällekkäin, liikuntakyvyttömiä nostetaan yhdestä sorkasta nosturilla.

Kaiken huippu on se, että kun EU maksaa loukkaantuneista eläimistä enemmän vientitukea, eläimiltä puhkotaan silmiä ja hakataan jalkoja poikki. Nämä ruhjotut eläimet lastataan osittain toistensa päälle päiviä kestävälle matkalle. Vastalauseista huolimatta EU ei tällaista toimintaa lopettanut, vaan hyväksyy sen.

EU:ssa hormonien käyttö lihan- ja maidontuotannossa on kielletty. Kuitenkin hormoneja myydään laittomasti miljardien markkojen arvosta vuosittain. Belgiassa murhattiin eläinlääkäri, joka taisteli niiden käyttöä vastaan. Taloudellisesti ahtaalle ajetun tuottajan kiusaus hormonien käyttöön on suuri, kun 3 000 markan panoksella saattaa saada 15 000 mk:n tulonlisän. Kokeissa maidontuotanto on hormonien avulla lisääntynyt jopa 40 prosenttia.

Hormoneilla tuotetun ruoan vaikutuksia ihmiseen ei vielä tunneta. Kun ihmisestä ja luonnosta otetaan kaikki irti, joudutaan näkemään paljon luonnotontakin.

Vaikka kestävän kehityksen ja tehotuotannon vaatimusten välillä on kasvava kuilu, kaikki tehokkuus ei tuhoa luontoa. Tuotanto- ja työmenetelmiä voidaan tehostaa kestävälläkin tavalla. Kestävän kehityksen periaatteisiin kuuluu, ettei luonnonvaraperustaa saa tuhota. Maataloudessa se tarkoittaa viljelymaan, ilman ja veden suojelemista heikkenemistä pitkälläkin aikavälillä ja fossiilisen (uusiutumattoman) energian tuhlauksen välttämistä.

Ahon hallitus antoi eduskunnalle EY-tiedonannon maaliskuussa 1992. Siinä kutsuttiin suomalaisen ruoan hinnan ja maailmanmarkkinahintojen erotusta hyvinvointitappioksi. ”Toimittaessa yhteismarkkinoilla yhteisellä hintatasolla muiden jäsenmaiden kanssa kuluttajalle ei muodostu hyvinvointitappiota kotimaisista elintarvikkeista”. Sopii kysyä, onko se tappiota, että terveellisen ja tuoreen ruoan saanti on turvattu niin kauan kuin se tuotetaan Suomessa – vaikka ruoka maksaisikin enemmän kuin maailmanmarkkinoilla? Eikö se paremminkin ole yksi perusta hyvinvoinnille?

Lipposen hallitus on tarmokkaasti nopeuttanut edeltäjänsä aloittamaa maatalouden alasajoa. Kun hallitus on ilmoittanut päätavoitteekseen suurtyöttömyyden puolittamisen ja kun maatalouspuolella samanaikaisesti tavoitellaan maatilojen määrän puolittamista, on helppo yhtyä erään kouluttajan näkemykseen oppimiskyvystä. Hän sanoi oppilaita olevan kolmenlaisia: yhdet oppivat toisten virheistä, toiset oppivat omista virheitään ja kolmannet eivät opi.

Nälän ongelma

Kun Suomessa suurissa joukkoviestimissä on puhuttu maataloudesta, ylituotanto on ollut käytetyimpiä sanoja. Maassamme on todella tuotettu EU-jäsenyyteen asti 10-15 prosenttia enemmän ruokaa kuin mitä olemme jaksaneet syödä. Samaan aikaan toisaalla n. 20 miljoonaa ihmistä on kuollut nälkään joka vuosi, siis n. 55 000 joka päivä, heistä 40 000 lapsia. Lähes 1000 milj. ihmistä eli joka viides maapallon asukas kärsii aliravitsemuksesta. Heillä ei ole ostovoimaa. He ovat kehitysmaiden maattomia maatyöläisiä tai kehitysmaiden kaupunkien köyhimpiä asukkaita tai sodan jaloissa olevia. Jos ponnistamme mielikuvitustamme ja kuvittelemme olevamme joku heistä, helpottaako meitä tieto, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Näinhän suora ruoka-apu usein tyrmätään. Onko siis oikein polttaa ylituotantoviljaa lämpökeskuksissa kuten esim. USA:ssa on tehty?

Puhe yhteisvastuusta tai köyhyyden poistamisesta on tyhjää, jos annamme köyhimpien kuolla nälkään ja samalla riitelemme ylituotannosta.

Ruoantuotantotilanne on muuttumassa huonompaan suuntaan. Tuotantoa vähentää viljelysmaan ottaminen muuhun käyttöön, varsinkin teollisuudelle, asutuksen ja tienrakennukseen. Esim. Kiinan peltoala väheni vuosina 1957-90 arviolta 35 miljoonaa hehtaaria eli saman verran kuin on peltoa yhteensä Ranskassa, läntisessä Saksassa, Tanskassa ja Hollannissa. Maaperän eroosio tuhoaa pellon pintamaata vuosittain n. 24 mrd. tonnia, mikä vastaa 2,5 sentin siivun menetystä 60 miljoonalla hehtaarilla. Ilmansaasteet vähentävät satomääriä samoin kuin pohjavesien ehtyminen. Kolmannes maailman viljasta tuotetaan keinokastelun avulla.

Worldwatch-instituutin vuosittain julkaiseman Maailman tila –ympäristöraportti on herätellyt meitä näkemään kehityssuunnan. Siinä todettiin v. 1991: ”Maatalous on todennäköisesti se sektori, jolla ensimmäiseksi nähdään, kuinka perusteellisesti ympäristötuhot lopulta muovaavat maailman taloudellista kehitystä.”

Öljyn ja hiilen polttamisesta syntyvä hiilidioksidi aiheuttaa kasvihuoneilmiöksi kutsutun ilmaston lämpenemisen. Ilmastotutkijat ovat käytännössä yksimielisiä siitä, että kasvihuoneilmiö on tosiasia ja että ilmaston lämpeneminen lisää sään vaihteluja. Alueella, jossa asuu puolet maapallon ihmisistä, maanviljelysolot saattava muuttua kokonaan ja huonompaan suuntaan. Kuivuus uhkaa mm. USA:n, suurimman viljanviejän päätuotantoalueita. Kesällä 1995 kuivuudesta kärsivät Välimeren maat, Venäjä, osat Afrikkaa ja Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa sekä jotkut Aasian maat. Rankkasateet ja tulvat tuhosivat satoa Etelä-Kiinassa ja muuallakin Aasiassa Suomen alkukesän sateita unohtamatta.

Maapallon väestön on arvioitu nykyvauhdilla lisääntyvän 5,5 miljardista 8,9 miljardiin vuoteen 2030 mennessä. Pitkä askel eteenpäin väestönkasvun ongelman ratkaisemisessa olisi, jos laajasti ymmärrettäisiin, että köyhyys on nopean väestönkasvun syy numero yksi. Lapset ovat köyhimpien ainoa sosiaaliturva. Eikä niin, että köyhyys on seurausta väestönkasvusta. Jos syy ja seuraus oivallettaisiin, nähtäisiin ehkä tärkeämmäksi ponnistaa voimia köyhyyden lieventämiseksi ja äärimmäisen köyhyyden poistamiseksi. Rikkain viidennes maapallon asukkaista kuluttaa n. 60 kertaa enemmän kuin köyhin viidennes, joten kestävä kehitys vaatii rikkailta aineellisen kulutuksen vähentämistä, ei lisäämistä.

Niissä kehitysmaissa, joissa talous kasvaa nopeasti, ruoan kulutus henkeä kohti kasvaa. Näin käy, koska viljan sijasta aletaan kuluttamaan enemmän lihaa, maitoa ja kananmunia. Sianlihakilon tuottamiseen tarvitaan neljä kiloa viljaa, nautakiloon seitsemän.

Kiina, jossa on n. 1200 miljoonaa asukasta, voi yksin mullistaa viljamarkkinat. Jos kiinalaisten ruokavalio säilyy nykyisellään, tarvitsee Kiina v. 2030 ulkomaista viljaa arvioilta 200 miljardia kiloa. Määrä on sama kuin kaikki maailmanmarkkinoilla vuosittain liikkuva vilja. Jos sen sijaan kiinalaisten kulutus nousee puoleen USA:n tasosta, tuontitarve on yli 350 mrd. kiloa vuodessa.

Lannoitteiden käytön kasvu viime vuosikymmeninä takasi ruoan tuotannon merkittävän lisääntymisen. Vaikka viljelyala henkeä kohti supistui, korvasi lannoitus tämän. Maailman tila -95: ”Aikakausi, jona viljelysmaata voitiin korvata lannoitteilla, päättyi vuonna 1990. Maailmassa on hiljaisesti siirrytty uuteen aikaan, jota varjostaa uhkaava epävarmuus siitä, kuinka maailman voimakkaasti kasvava väestö kyetään ruokkimaan.”

Maailman viljavarastojen määrän kehitys vahvistaa valitettavasti kokonaisuutta. Vuonna 1987 varastot olivat suurimmillaan ja vastasivat 104 päivän kulutusta. Vuoteen 1994 varastot olivat pienentyneet vastaamaan vain n. 60 päivän kulutusta. Tätä pidetään kriittisenä rajana, jolloin hinnat muuttuvat epävakaiksi. Varastot pienenivät edelleen, vaikka USA:ssa otettiin käyttöön kaikki aikaisemmin kesannoidut maat ja maailman tärkeimmillä viljelyalueilla kasvuolot olivat hyvät. FAO:n arvion mukaan vuoden 1995 sato on edellisvuotta 2,6 prosenttia eli 41 miljardia kiloa pienempi ja maailman viljavarastot supistuivat vastaamaan 51 päivän kulutusta. Vehnän maailmanmarkkinahinta on lähes kaksinkertaistunut n. 80 penniin kilolta.

Inhimillinen hyvinvointi ja luonnon terveys ovat tehotuotannon takia uhattuina. Samaan aikaan maailman ruokahuolto on viljavarastojen ennätyksellisen pienuuden takia vain yhden suuren kadon päässä kaaoksesta. Tällaisessa tilanteessa Suomen hallitus, presidentti ja eduskunnan enemmistö päättivät luovuttaa Euroopan Unionille määräysvallan Suomen asioihin, elintarvikehuolto mukaan lukien. Päätöstä voi pitää lyhytnäköisyyden ja vastuuttomuuden ennätyksenä.

EU:sta irti pääseminen on välttämättömyys. Se on mahdollista toteuttaa, kun sitä vaaditaan riittävän suurella joukolla. Suomalaisilla on sekä oikeus että velvollisuus huolehtia ruoan tuotannosta omassa maassaan.